Muutosten edessä

Huh, en tiedä oikein mistä aloittaisin...

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet minulle henkisesti hyvin raskasta aikaa. On itketty, kiukuteltu, mökötetty! Muutama viikko sitten tai oikeastaan jo kuukausi sitten loukkasin selkäni CrossFit -treeneissä. Selkä parani, tai niin ainakin luulin, ja palasin treeneihin. Hammasta purren ja pientä kipua silti tuntien jatkoin treenaamista, kunnes pari viikkoa sitten selkä sanoi KAPUT! Treenitaukokaan ei enää auttanut, vaan nyt oli tosi kyseessä. Oli aika hakea apua, jota Vesa on minua patistanut tekemään jo monen monta vuotta, mutta jota en ole jääräpäänä ottanut kuuleviin korviini. CrossFit -salin yhteydessä on myös fysioterapeutin vastaanotto, jonne minulla oli varattuna aika viime torstaina. Tapaamisen seurauksena fysioteraupeutti suositteli ja suorastaan vaati, että nyt pidetään tauko treeneistä ja tarkoitan siis KAIKISTA treeneistä (juokseminen, cycling, Crossfit). Itku oli herkässä, kun kuuntelin mitä fysioterapeutti sanoi ja ääni vapisten, itkua pidätellen uskalsin lopulta kysyä: "Voinko enää ikinä harrastaa CrossFittiä?". Vastaus oli onneksi, että voin, mutta kuntoutuksen jälkeen.

Missä siis vika? Ongelma ei ole niinkään siinä, että olisin harrastanut CrossFittiä tai treenannut liian kovaa (ehkä kuitenkin välillä liian suurilla painoilla suhteessa kykyyn hallita liikettä niin, että sen tekisi oikein) vaan ongelma juontaa juurensa jo pidemmälle. Syitä on monia...ehkä aikoinaan harrastamani baletti, kaksi lähekkäin ollutta synnytystä ja myöskin oma väliinpitämättömyys omaan kehonhallintaan. Ja juuri tuo kehonhallinta onkin nyt se mitä minä alan työstämään tällä kuntousjaksolla. Näin ollen treenikengät on nyt toistaiseksi laitettu naulakkoon.

Hikiset ja rankat Crossfit -treenit ovat näin ollen vaihtuneet kävelylenkkeihin ja kahdesti viikossa oleviin yksityisiin Pilates -tunteihin, jossa harjoitellaan nimenomaan tuota keskivartalon hallintaa ja oikein hengittämistä. Olin viime perjantaina ensimmäisellä Pilates -tunnilla, jossa oli muitakin treenaajia. Itkuhan se pääsi treeneissä, kun samalla kuunteli alakerran CrossFit -treenin ääniä ja huomasi, että en pystykään tai saa tehdä juuri mitään. Minun pitää nyt opetella siis ensin hengittämään ja seisomaan oikein. Voin kuulkaa sanoa, että ei ole helppoa. Treenaamisessa oikein hengittäminen ja kehonhallinta on kaiken a ja o ja minulla ongelma on juuri näissä. Olen myös joutunut opetella seisomaan ja makaamaan oikein. Tuntuu hassulta tehdä jotain niin itsestään selvää ja silti on huomannut sen eron entisen ja uuden tavan välillä. Minähän olen tehnyt kaiken aivan väärin! Nyt sitten ollaan näiden asioiden äärellä ja hissukselleen treenataan. Treenikengät ovat vaihtuneet sukkiin.

Jos kuntoutuminen ja uuden oppiminen sujuu suunnitellusti, alkavat minulla Pilateksen lisäksi kerran viikossa olevat yksityiset Crossfit -tunnit ja myöhemmin parin kuukauden päästä olen toivottavasti siinä kunnossa, että voin taas osallistua ryhmätunneille.

En pysty sanoinkuvaamaan sitä myllerrystä, jota päässäni ole itseni kanssa käynyt. Viime viikolla meni vain päiviä itkien ja pohtien, että mitäs nyt. Nyt ajatukset alkavat pikkuhiljaa hahmottumaan, vaikka en vieläkään voi sanoa olevani asian kanssa sinut. Tällaiselle himoliikkujalle treenitauko on kuin isku päin kasvoja. Ja oikeastihan minulle ei tule treenitaukoa, vaan treenaan nyt muita asioita, tärkeämpiä asioita urheilun kannalta. Kuten täällä Shanghaissa oleva ystäväni Heidi totesi: Pilates on treeniä kanssa, pitää vain ymmärtää kehonhuoltotreeni treeninä, vaikkei se sitä himourheilijalle olekaan. Juurikin näinhän se pitäisi ajatella. Olen aina rakastanut urheilua, jossa on nopea tempo ja, jossa treenataan hiki otsalla, verenmaku suussa. Voitte uskoa, että Pilates ja kävely eivät anna tällä hetkellä samanalaista nautintoa, kuin mitä olen saanut aikaisemmista treeneistäni. Tiedän kuitenkin, että tämä kuntoutusjakso on erittäin tärkeä asia ja minulle suorastaan pakollinen, jos meinaan urheilua vielä jatkaa. Niinpä olen päättänyt selviytyä tästä voittajana ja panostan tähän täysillä. Haluan treenata oikein ja vielä monta vuotta!

Oikeastaan olen helpottunut, että tämä tapahtui nyt ja täällä Shanghaissa. Ensinnäkin nyt jos koska, minulla on aikaa hoitaa itseni kuntoon. Miten tämän asian kanssa olisi käynyt Suomessa työn ja kodinhoidon kanssa. Ensin pitkä työpäivä kiireisessä ympäristössä, istut huonoissa asennoissa eikä takuulla pääse välillä makaamaan, kun selkä niin vaatii. Kotiin tultua olisi ollut lastenhoitoa, harrastukset, siivous, pyykit...ja sitten illalla väsyneenä olisi ollut aikaa tehdä omia asioita. Nyt minulla on aikaa päivisin käydä Pilateksessa, teen harjoituksia pitkin päivää, kun siltä tuntuu ja opiskelukin sujuu välillä lattialla maaten...

Lisäksi minulla on aivan mahtava tiimi taustalla. Fysioterapeutti, Crossfit -ohjaajani sekä Pilates -ohjaaja tekevät kaikki yhteistyötä sen eteen, että kuntoudun ja voin jatkaa harjoittelua. Unohtamatta tietenkään Vesaa, joka on järjen äänellä auttanut minua silloin, kun minä tunteiden vallassa olen hypinyt pitkin seiniä ja itkeä vollottanut minkä kerkiän. Itkemällä asiat eivät parane, mutta tällaisena tunnehöpsönä ihmisenä koen, että se kyllä auttaa. Ja mikä parasta, minulla on aivan mahtavat ystävät Linda ja Brenda, jotka ovat jakseneet kysellä kuulumisiani joka päivä ja jaksaneet kuunnella valitustani, itkujani, surkutteluani ja oikeastaan mitä vain sydämelläni on ollut. Ilman heitä kaikkia, tämä olisi paljon paljon vaikeampaa! Joten minullahan on asiat oikeasti hyvin, vai kuinka? Eihän tämä ole nyt maailman vakavin asia, eikä tämä kestä edes kauaa, mutta silti suren asiaa edelleen ja mietin sitä päivittäin. Mutta kuulkaa, voi sitä ilon ja onnen päivää, kun treenit alkavat taas kulkea tai sanotaanko, kun aloitan treenamisen oikeasti ja OIKEIN! 

Eilen katsoimme Vesan kanssa netistä Elastisen päivän Vain Elämää -ohjelmasta. Ohjelman mukaanaan tuoman hyvän ja positiivisen energian turvin sekä Elastisen sanoin päätän blogini tänään tähän:   

Mikään ei muutu jossei mitään haluu muuttaa