Kuvattavana oli siis silmälaseja. Mukana veimme omat vaatteet, joita käytettiin kuvauksissa.
Ensimmäisenä Emma ja maalaussessio. Tämä jos mikä oli meidän pikku taiteilijasta kivaa. Nyt pitää kuulemma ostaa maalausteline hänelle...
Silmälasit sopivat Emmalle (kuin myös Onnillekin) aivan uskomattoman hyvin. Mutta onneksi niitä ei kumpikaan tarvitse.
Seuraavana oli vuorossa Onnin ja Emman ensimmäinen yhteiskuvaus, kirjojen lukua. Välillä nauratti niin paljon, että kuvauksista ei meinannut tulla mitään.
Sitten oli palikoilla leikkimistä ja tästäkin innostuttiin niin, että leikkimistä ei olisi haluttu lopettaa.
Ja lopuksi oli vielä leikkimistä pienen koiran kanssa, joka oli yhden kuvausryhmäläisen koira. Emma vähän pelkäsi tätä pientä koiranpentua ja kuvauksista ei meinannut tulla mitään. Nyt meille sitten halutaan koira...no eipä tule, sen voin sanoa.
Ja aivan viimeiseksi kuvattiin vielä Onnia rullaluistimilla.
Kuvaukset olivat ohi alle neljässä tunnissa ja lapset saivat taas säästöön sievoisen summan rahaa. Kumpikin meinaa ostaa omilla rahoillaan omat iPadit! Hyvä sijoituskohde. Saadaan kummankin läksyt, pelit ja kuvat omille koneille. Vielä pitänee kuitenkin muutama kuvauskeikka tehdä, ennenkuin säästössä on rittävästi rahaa.
Kuvausten jälkeen lähdimme juna-asemalle. Paluumatkalla satoi vettä ja sehän tarkoittaa sitä, että liikenne Kiinassa jumittuu heti. Niinpä mekin myöhästyimme muutamalla minuutilla junastamme! Olin todella kiukkuinen. Ensinnäkin täysin vieras paikka, ikinä en ole Kiinassa junalla mennyt, joten en tiennyt miten toimia ja perässä juoksi kaksi nälkäistä ja itkuista lasta. Lisäksi minä olen ollut perjantaista asti todella kipeenä, kova yskä ja kuumetta. Joten junalle juoksun jälkeen olin kyllä hätää kärsimässä. Yskin niin, että kurkku kirveli kivusta ja ääni oli totaalisen maassa. Mutta ei auttanut surkuttelu, piti etsiä ratkaisu.
Juna-asemalle tultaessa meiltä kysyttiin passeja, no eipä tullut otettua mukaan. En ajatellut tarvitsevani niitä junalla matkustaessa. Sanoin tarkastajalle, että passeja ei ole ja hän antoi meidän mennä. Tässä vaiheessa yritimme vielä ehtiä junaan. Portille päästyä selvisi, että myöhästyttiin. Olin tuskainen ja täytyy kyllä sanoa, että myös itketti. Kaiketi väsymyksestä. Eräs mies opasti meidät ystävällisesti neuvontapisteeseen, josta meidät ohjattiin toiseen aulaan, jossa lipunvaihto onnistuisi. Lippuhallissa oli hirveä jono. Kun vihdoin pääsin tiskille, myyjä sanoi, että lipunvaihto on tiskiltä 19. Ei kun uuteen jonoon ja taas sain pidätellä itkua. Sieltä onneksi lipunvaihto onnistui, mutta seuraava juna, jossa olisi tilaa lähtisi vasta 2,5 tunnin päästä. Ne liput oli otettava, vaikka edessä olikin pitkä odotus. Palasimme takaisin lähtöaulaan ja taas meiltä kysyttiin passeja. No, edelleenkään ei ollut. Miesvirkailija kovasti niitä tivasi ja sanoin, että ei ole. Sen enempää jäämättä asiaa selvittämään repäsin liput miehen kädestä ja taisipa muutama ruma sana suomeksi suustani päästä, mutta pääsimme aulaan ja parkkeerasimme itsemme aivan lähtöportin tuntumaan. (Lapsetkin ehtivät kaiken hässäkän keskellä kysäistä: "Äiti, viekö setä sinut vankilaan?" Sanoin, että ei vie.) Lähtöportilla söimme eväitämme, Onni pelasi ipadilla ja Emma teki läksyjään ja minä, no tein tätä blogia. Tässä vaiheessa olin jo luottavainen, että junaan päästään ja rauhotuin. Vaikka, koskaanhan ei pitäisi olla liian varma mistään, varsinkaan täällä. Kun lopulta tuli aika lähteä junaan, joku kiinalainen mies halusi vielä lasten kanssa yhteiskuvaan. Voi hyvää päivää, se tästä vielä puuttuikin! Emma ei halunnut kuvaan, mutta Onni suostui.
Muutenhan parin tunnin odottelun aikana saimme osaksemme häikäilemätöntä tuijotusta, olimmehan varmaan ainoat länkkärit koko asemalla. Mutta kaiken kaikkiaan odotus meni yllättävän reippaasti, vaikka asemalla olikin kylmä. Ja lopultakin koitti aika mennä junaan.
Tältä näytti asemahallissa.
Ja vihdoinkin, junassa! Ylävitoset, nyt jo hymyilytti. Olimme matkalla kotiin Shanghaihin.
Juna oli kyllä todella siisti ja hyvin nykyaikainen ja kulki oikein sujuvasti. Harmitti vain myöhästyminen. Sen sijaan, että olisimme olleet kotona neljältä, olimme kotona 19.15! Siinähän se päivä menikin. Mutta tiedättekö mikä lämmitti sydäntäni (ja kurkkuani)? Kun tulimme asemalle, oli kuskimme David meitä vastassa. Hän oli ostanut minulle ison mukillisen kuumaa kahvia, koska soittaessani hänelle minulta ei tullut juurikaan ääntä ja hän tiesi minun olevan kipeä. Lapset hän vei heti kiskalle ja osti heille jäätelöt. Olin todella otettu tästä kaikesta. Tuntui mahtavalta lopulta istahtaa omaan autoon ja jatkaa matkaa kotiin. (Honqiaon juna-asemalta on meille kotiin vielä tunnin matka). Matkalla hörpin kahviani, välillä irvistellen, sillä minä en juo kahvia! Mutta kuuma kahvi lämmitti kurkkua, vaikka se pahaa olikin. Pysyn siis edelleen teen juojana ;)
Kaiken kaikkiaan meillä oli kuitenkin kuvauksissa kivaa ja lapset tykkäsivät matkustaa junalla. Unta ei tarvinnut kauaa odotella ja huomista odotetaan jo innolla. Joulukalenterista saa avata ensimmäisen luukun ja mikä parasta, isi
tulee kotiin!
Muistutus! Kun matkustat Kiinassa junalla, bussilla, lentokoneesta nyt puhumattakaan - PASSI MUKAAN! Minä en nyt tällä kertaa joutunut vankilaan unohduksen takia, mutta eihän sitä koskaan tiedä jos vaikka seuraavan kerran...
